Haaste

Sain tuossa syssymmällä haasteen Wilmalta. Anteeksi Wilma etten ole aiemmin vastannut, mutta näin tärkeätä haastetta on pitänyt harkita varsin tarkkaan. Ja sitten kun tuo emäntä, eli mun sihteeri, on viimeaikoina vaan roikkunut jossain länderisivuilla ties minkä takia, kun sillähän on täällä minut! Mutta nyt siis kertakaikkiaan patistin sihteerini töihin, kun onhan noilla kymmenellä nakilla huomattavasti helpompi naputella, kun kahdella tassulla. Hasteen mukaan seitsemän asiaa pitäisi minun itsestäni kertoa… Mitähän sitä uskaltaakaan paljastaa menettämättä katu-uskottavuuttaan vallan…

No tässä ne tulee:

1. Mun lenpiruokaa on maksalaatikko... Ja kyllä melkeen kaikki muukin.

2. Mä tykkään oopperasta. Ja mä tykkään laulaa yhdessä mamman kanssa, vaikka se ei mikään oopperalaulaja olekkaan.

3. Mä tykkään ihmislapsista. Ne on niin helppoja! Ne heittää palloa aina kun sä haluut ja sit ne tiputtelee sulle herkkuja pöydän alle niin paljo kun sä haluut. Oikeestaan aika tyhmää että mamma tykkää vaan koirista.

4. Mä tykkään keikkua hartioilla. Sieltä näkee hyvin ja naapurin sakemanni kuulee paremmin kun huutelen sille sieltä. En mä paljoo, kun mamma ei tykkää ja väittää ettei se ees kuule ikkunan läpi, mutta joskus on vaan pakko vastata kun se alottaa. Musta on tullut aika hyvä tasapainoileen siellä hartioilla ja pysyn matkassa vaikka mamma siivoaa. Bonuksena se on sijainniltaan aika hyvä paikka hoitaa ihmislaumanjäsenten korvat kuntoon.

5. Mä kyttään aina vieressä kun nuo ihmiset leikkaa varpaankynsiä ja syön ne tippuvat kynnenpalaset. Mamman mielestä se on tosi ällöttävää ja se on vihanen isännälle kun se mulle tuon tavan opetti. Ei voi kuulkaa olla liika ronkeli! Hyvät ravinteet menis siinäkin hukkaan. Ihmiset ei yleensäkkään tajua hyvän päälle, kun ne heittää vaikka mitä hyvää ruokaa roskakuskille! Mihinhän sekin muka niitä tarvii, kun se vois aivan hyvin ostaa kaupastakin ihan itse? Antais pienelle nälkäiselle koiralle mieluummin. Meitä koiria kun ei tyhmät ostamatädit päästä kauppaan, eikä mulla kyllä ole taskujakaan missä säilyttäisin rahapussiani - tai siis mamman rahapussia.

6. Mulla on salarakas, cavalier Santtu. Siitä on kyllä aikaa, kun me viimeksi ollaan treffattu, mutta muistelen lämmöllä tuota hurmaavaa nuorta miestä. Ennen me tavattiin joka viikko agilitykentän reunalla, mutta salarakkailla ei oo helppoa ja maailman melskeet erotti meidät rakastavaiset (Santtu lähti emäntineen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle toim. huom.). Santtu jos luet tätä siellä maailman toisella laidalla Kannuskessa, niin mulla on sua ikävä!

7. Toivottavasti mulla ei mee maine, kun kerron tän, mut mä oon oikeestaan aika mamman tyttö. Hengailen aina siinä lähellä ja sillonkin jos mamma menee vessaan ja pistää oven kiinni, niin mä makaan siinä ovea vasten sitä odottamassa. Mä en oikeen mielelläni lähde nykyään edes lenkille ilman mammaa. Meillä on katsokaas sellainen toimiva synpioosi. Vaikka mamma kyllä väittää hemmottelevansa mut ihan pilalle, kun oon toistaiseksi ainoa koirakansalainen tässä laumassa, mutta ei mua voi hemmotella liikaa! Mä oon näet aika Super.

Ja sitten mun pitäis vielä haastaa joku, mutta koska oon niin super, niin haastan kaksi! Hahaa! Mä haastan tietysti veljentyttäreni Gimman ja kun mamma tykkää niin kovasti yhdestä Duosta, niin haastan myös sen. Näin se synpioosi katsokaas toimii.

-Freya the Great-

Aikamoista

Kotiuduin tuossa hetki sitten Keski-Pohjanmaan Koirakillan vuosikokouksesta. Meidät Freyan kanssa palkittiin Kitan agilitymesteruudesta 2007 miniluokassa, mikä oli tosiaan jo etukäteen tiedossa. Mutta täydelliseksi yllätyksekseni minut palkittiin myös vuoden agilityhenkilönä! =)

Aikamoista tosiaan! Ihan hämilläni olen vieläkin moisesta kunnianosoituksesta. =)

Agility <3

Ihana laji! Freyan kans on niin parhautta harrastaa. Treenien jälkeen on aina tosi hyvä mieli. =)

Tänään meillä oli koutsikin paikalla. Noottia tuli siitä, että kuulemma vien Freyaa edelleen liikaa esteille ja jään odottelemaan, vaikka voisi itse edetä reippaammin. Pitäisi luottaa tuohon koiraan vaan - se kyllä osaa ja tekee. Niin ja käskytys on kuulemma vähän myöhässä... Paremmin ajoitettu käskytys, niin saisin hyödynnettyä tuon Freyan nopeuden paremmin. Positiivista palautetta puolestaan tuli meidän kontaktista: Freya on minulla hyvin hanskassaa ja kuuntelee ohjausta todella hyvin. Freya myös hakee esteitä ja etenee, mutta silti reagoi pieniinkin vartaloni liikkeisiin (mikä tosin saattaa pienessäkin ohjausvirheessä kostautua).

Muutama treenikaveri pisti mulle vähän paineita. ;) Kuulemma pitäs se viimenen nousunolla hankkia sen verran ajoissa, että saattais Kiltalle mini-joukkue SM-kisoihin. Hmm... No mä en aikonu ottaa siltikään paineita moisesta. Se nousunolla tulee kun on tullakseen.

Treenien jälkeen meitä odottikin kotosalla lämmin sauna. Hyödyllisiä otuksia nuo kepot. =)

Agilityä ja öttiäisiä

Hyvää ystävänpäivää meidän sakilta tämän syksyisen kuvan myötä!

Olipas mukavaa taas päästä agilityn pariin pitkän tauon jälkeen. Meidän valmentaja oli jossain reissunpäällä, joten treenailtiin keskenämme, teemana välistävedot. Kuvittelin taas ennen treenejä, että Freya tuskin mahtaa jaksaa keskittyä näin tauon päälle, vaan painalta miljoonaa vaan tekemisen ilosta, mutta mitä vielä! Koira toimi kun unelma! Ohjaaja tosin oli vähän ruosteessa ja heti kun ensimmäisen onnistuneen suorituksen jälkeen kokeiltiin erilaista tapaa, ei meinannut järki riittää, että mitenkä päin mun pitää olla. No sujuihan sekin lopulta sitten ohjaajaltakin. Ja hemmetti miten Freya haki kepit hankalastakin kulmasta! Olen todella tyytyväinen. Ja onnellinen tuosta pienestä koirasta. =)

Äsken sain sitten iloisia uutisia Marjaanalta Haaparannan suunnalta: Ninja (A’mael Mellon Belba Baggins) on aloittanut agilitykisauransa epäviralisissa kisoissa huimalla nollavoitolla! Onnea paljon! Kasvattaja sekä mamma-koira ovat kovasti ylpeitä ja luulnpa että isä-koira tuolla Turun suunnalla on myös yhtyy tähän myöskin! =)

Sitten yksi ällö juttu vielä. Meillähän syödään kuivaruokaa, koska minä olen A) laiska B) hajamielinen (en muista ottaa juttuja sulamaan tms) ja C) meillä on aivan_liian_pieni pakastin. Törmättiinpä tässä oikein kuivaruoan “iloihin”. Hain eilen säkin nimieltä mainitsematonta nappulaa, eräästä nimeltä mainitsemattomasta eläintarvikeliikkeestä. Mikko reippaana kepona nosti sen säkin mulle autosta eteiseen (kun minä imitoin tehokkasti heikkoa naisihmistä). Iltasella sitten menin siirtämään sitä keittiössä sijaitsevaan ruokatynnyriin, kun jo säkkiä lähestyessäni huomasin siinä päällä kipittelevän jotain ötököitä ja niitä tuli lisää säkin repäisynauhanssa repsottavasta pienestä reiästä. YYYYYYh! Säkki lähti sitten pikapikaa pihalle ja tänään vein sen takaisin liikkeeseen - kävi ilmi, että kyseessä oli häröt (hinkalokuoriaislajike) ja se ei ollut ensimmäine kyseistä ruokamerkkiä oleva pussi, mistä niitä oli löytynyt. No tuolla liikkeessä hävikkiin taitaa mennä nyt sitten kaikki säkit siitä läheisyydestä, kun ovat kovin hanakoita leviämään nuo öttiäiset. Meillä puolestaan eteisessä kaiken varalta irrotellaan jalkalistat ja myrkytetään niiden aluset, etteivät varmasti pääse tähän huusholliin leviämään! Niin ja arvatkaa vaan vaihtuiko ruokamerkki? Eräällä ystävälläni kun on aiemmin tämän merkkisestä sapuskapussista lennähtänyt parvi perhosia ja pesinyt kämppään oikeen urakalla. Huh kun vainoharhaista syyhyttää… =(

Onneksi Freya on rautavatsainen, niin että sille ei ruokamerkin vaihto tuota ongelmia.

#edit: Hih - hoksasin että tuosta tekstistä vois periaatteessa käsittää, että meillä vetää ihmisetkin kuivaruokanappulaa. =) Ei nyt sentäs; tänäänkin syötiin makaronilaatikkoa - oikein hyvää vieläpä, vaikka itse sanonkin. ;) Koira(t)kin saa joskus jotain muutakin, mutta pääasiassa kuivaruokaa.

Terveppä terve! =)

Freyalla oli tänään uusi aika hierojalle sen taannoisen liukastumisonnettomuuden vuoksi. Jo sisäänmeno oli sitä luokkaa, että hieroja totesi nauraen, että eipä taida koira enää olla kipeä. :) Freya nimittäin juoksi suoraan hierojan syliin, mitä se ei kipeänä tee, vaan kiertää ensin koko paikan ja sitten vähän pälyillen lähestyy hierojatätiä; haluttaisi mennä, mutta ei ihan uskalla, vaikka lopulta kuitenkin reippaana tyttönä alistuu kohtaloonsa - liekö sitten tietää että sieltä saa apua, vaikka ehkä vähän kirpasee. Freyan kohdalla siis jo sisääntulo kertoo, onko jumit ja kolotukset menneen talven lumia. ;)

Ja tosiaan, eipä sieltä mitään isompaa vaivaa enää löytynyt ja Freya rentoutui ja nautti silmin nähden hierojan käsittelyssä - ainoastaan selkä kaipasi vähän venyttelyä. Saimme venyttelyohjeet kotiinviemisiksikin ja luvan jatkaa agilityä, metsälenkkejä vapaana, ynnä muita normaaleja touhuja (frisbeen metsästystä, huomauttaa Freya). Varasin kuitenkin vielä loppukuulle yhden ajan - ihan vain varmuuden vuoksi, kun nyt taas revitellään normaaliin tahtiin, niin näkee sitten, että Freya myös pysyy kunnossa. Voi olla hätävarjelun liiottelua, mutta ihan sama, tuo koira on minulle niin rakas!

Freyan vielä annettua hierojalle läksiäispusut, suuntasimme kotia kohti iloisin mielin. Kotona minulla oli melkoisen väsynyt koiruus ja nukahdipa itsekin (vahingossa tosin) sohvalle näin vapaapäivän kunniaksi. Nyt pitäs syödä jotain, käydä koiran kans lenkillä ja lähteä jumppaan.

Huomenna nähdään taas Rocky perheineen! Jei!

Diagnoosi: Pahanlaatuinen koirakuume (Pahis Canis Familiaris Fever)

Tähän aikaan vuodesta usein jyllää influenssa-aalto, kaataen petiin vuorollaa lähes jokaisen tielleen sattuneen. Kevään lähestyessa on usein liikkeellä toinenkin kuumetauti, joskin hiukan harvinaisempi, mutta erittäin vakavasti otettava sairaus: koirakuume, tai pentukuume, joka yleensä johtaa vääjäämättä lopulta koiranhankintaan.

Ennuste sairauden etenemisvauhdista on hiukan kyseenalainen: puoli vuotta, vuosi, kaksi - mahdoton sanoa tarkemmin. Potilaan kannalta tietysti parasta olisi, jotta kärsimys ei kauheasti pitkittyisi… Taudin oireisiin kuuluu tietyn rotuisten koirien kuvien ihailu ja kaikenlaisten juttujen ja tiedonmurusten etsintä. Internet saattaa pahentaa tätä oiretta ja potilas viettää huomaamatta tuntikausia surffaillen. Potilaan kanssa kannattaa myös varoa ottamasta aihetta puheeksi, ellei oikeasti ole kiinnostunut asiasta, sillä yksi pieni ja viattoman tuntuinen kysymys saattaa aiheuttaa loputtoman iloisen puhetulvan. Taudin tähän vaiheeseen edenneillä potilailla voi myös esiintyä nimen keksimistä ja sen makustelua: “Pörrö, olisko Pörrö hyvä? Pörröpörröpörröpörröpörrö." (Saattaa jopa huutaa kokeeksi: “PÖÖÖÖÖÖRRRRÖÖÖÖÖ”). Paras olla kiinnittämättä tällaiseen potilaan yksinpuheluun mitään huomiota, koska se voi rohkaista taas uuden höpötyskohtauksen alkua ja pahimmassa tapauksesa saatat joutua esittämään mielipiteitä nimivaihtoehdoista ja jopa perustelemaan niitä.

Ikävä kyllä tähän sairauteen ei ole hoitokeinoa, eikä se kuulu Kelan tukien piiriin. Järkisyihin tietysti voi yrittää vedota, mutta yleensä se on tähän vaiheeseen edenneelle täysin turhaa ja aiheuttaa vain tuskallisen kovaäänisen puhetulvan. Kuten olettaa voi, perheenjäsenille tämä on raskasta aikaa, sillä vaikeimpien kohtausten sattuessa he ovat pakotettuja ihailemaan potilaan kanssa koirien kuvia ja kuuntelemaan perusteluja miksi sellainen pitää saada omalle kotisohvalle ja sydämeen.

(Jotkut ovat tämän jutun ehkä jo nähneetkin toissessa blogissani (joka meni piiloon), mutta koska tämä nyt on meidän perheessä kovin ajankohtainen asia, päätin julkaista sen täälläkin. Kuvassa Ninja (A'mael Belba Baggins) pienenä)