Kyllä se kotona osaa

Poistin puhelimestani vanhoja tekstareita tuossa päivemmällä ja sieltä löytyi joukosta tällainen Mikko-kepon lähettämä tilannetiedotus minun huvitellessa agilityn MM-kisareissulla:

Tarraharjamme on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kohtaloksi sille koitui kaksi julmaa petoa, jotka raatelivet sen armoa tuntematta. Tekemisen puute, arveli tapaukseen määrätty tutkijalautakunta.

Tänään töissä ollessamme oli juniori, olettaisin, raahannut kuuluisan pupuaamutakkini ja vähän muitakin vaatteitani keskelle eteisen lattiaa. Pipo- ja lapaslaatikko oli tyhjennetty olohuoneen sohvalle ja minun Reinot löytyivät sängystä. =o Ehjiä olivat kaikki onneksi (paitsi Reinomaariat, mutta se on toinen tarina ja juontaa Linan pentuaikaan - kts. kuva). Mikä ihmeen sisustusinto tuohon on iskenyt, kun ennen on ollut niin siivosti täällä Freyan kanssa? Johtuuko se tuosta minun sairaslomasta, kun olin jatkuvasti kotona ja nyt en sitten yhtäkkiä olekkaan?

Melkoisen voimakkaan symbioosin Lina on kyllä minuun kehittänyt. Agilityssakin eilen manasin sitä, kuinka en saa neitiä laisinkaan jämään paikalle: se on se perinteinen "kyllä se kotona osaa", vaan annas olla kun ollaan vieraammassa paikassa, niin minä en voi ottaa askeltakaan pois päin, kun peppu nousee jo maasta... Esteille kyllä saan sen irtoamaan itsestäni ja muutenkin tuo on hirmuisen reipas ja sosiaalinen paikassa kun paikassa. Onko se vain niin kakara vielä? Tekeekö ikä tehtävänsä? Vai enkö minä vain osaa? Ei tää kyllä koskaan ennen ole ollut näin vaikeata!

Täytynee vain jatkaa treenaamista - nimenomaa niissä vieraissa paikoissa (ei toki sillä, etteikö oltais jo nytkin reenattu). Eipä liene oikotietä onneen. Vaikka mulla on kyllä sellanen fiilis, että siinä on vain joku juttu, jota en ole vielä hoksannut... Joku ihan pikkuriikkisen mitätön, mitä ei vain tule ajatelleeksi... Noh, kassellaan.

On Lina sentään lopettanut perääni ulvomisen, kun jätän sen johonkin kiinni radan rakennuksen ajaksi. Voi luoja minkä konsertin se ennen piti!

Mut on se niiiiin superihana!!